Samantha Harveyn kaunokirjallinen teos Kiertoradalla viritti mielen kosmiseen lentoon, niin
huimaa kyytiä maata kiertävän avaruusaseman kertoja tarjosi. Luimme kirjan tammikuun
Lukukahvilaan ja hurmaannuimme kaikki Harveyn kirjasta.

Ihmettelimme lähestulkoon kaikkea: että avaruusasema on niin lähellä maata, vain 400
kilometrin päässä, että se tekee matkaa niin hurjaa vauhtia (27 000 km/h), että
avaruudessa työskentelee kuusi astro- ja kosmonauttia, jotka ovat tunteneet avaruuden
kutsun ja jättäneet kotinsa, läheisensä ja maalliset askareensa, antaneet singota itsensä
moneksi kuukaudeksi avaruuteen edistääkseen tutkimusta.

Millainen mieli tuollaiseen matkaan kykenee? Entä millaiseen mielentilaan maan ja taivaan
välissä, jatkuvassa vapaan pudotuksen tilassa eläminen johtaa? Ihmiskehossa tapahtuvia
muutoksia avaruudessa on tutkittu, mutta entä astronauttien ajatukset ja tunteet? Miten
monen peräkkäisen auringonnousun näkeminen saman vuorokauden aikana vaikuttaa
mieleen?

Tällaisia kysymyksiä Harveyn kirjan kertoja käsittelee, mutta epäsuorasti, kaunokirjallisia
esityskeinoja hyödyntäen, esimerkiksi tarkastelemalla asioita eri näkökulmista. Kertoja
tietää, että vietettyään aikaa samassa tilassa näissä eriskummallisissa olosuhteissa
astronauttien mielet synkronoituvat, ja he alkavat nähdä samoja unia. Muutaman
kuukauden jälkeen heistä tulee perhe, ja avaruusasemasta tulee heidän uusi kotinsa.
Kokevatko he olevansa jollain tapaa toisia ihmisiä entiseen verrattuna. Voiko sanoa, että
jätettyään taakseen maallisen kehonsa he ovat jossain mielessä kuolleet ja elävät nyt
jonkinlaisessa välitilassa?

Maa on äiti, joka odottaa, että hänen lapsensa palaavat täynnä tarinoita ja hurmiota ja
kaipausta. Luut hiukan hapristuneina, raajat hiukan ohenneina. Silmät täynnä näkyjä, joita
on vaikea pukea sanoiksi. (K, 9.)

Maapallon katselu avaruudesta käsin ja sen ihmetteleminen muodostaa kirjan keskeisen
tarinalinjan. Ihailuun sekoittuu elegisiä, surumietteisiä sävyjä, kun ylhäällä ilmenevään
kauneuteen – merten koboltinsineen, vuorten ruskeanharmaisiin ja pilviusvan
valkoharmaisiin vyöhykkeisiin – niveltyy tietoa maapallon nykytilasta, käynnissä olevasta
ilmastonmuutoksesta, lukuisia maita ja kansoja jakavista sodista ja konflikteista. Ja onhan
jokaisella astronautilla omatkin huolensa ja murheensa. Mutta he katsovat kaikkea toisesta
perspektiivistä, ylhäältä, ja vähitellen heidän silmissään maanosat, maat ja meret alkavat
muodostaa yhden kokonaisuuden.

Ranskalaisen filosofin Philippe Hadot’n mukaan muinaiset filosofit ja kirjailijat eivät
mieltäneet ” ylhäältä katselua” pelkkään lentoon, kehon tai edes mielen lentoon viittaavaksi
jutuksi. Esimerkiksi keisari Marcus Aureliukselle ylhäältä katseleminen edusti filosofisen
elämäntavan korkeinta muotoa. Se tarkoitti stoalaisen filosofian tavoittelemaa kosmista
lentoa, pääsyä jumalten sfääreihin, ja sitä kautta indifferentiaan, tyyneyteen. Jatkuvien
henkisten harjoitusten avulla keisari pyrki siis asettumaan maallisten asioiden yläpuolelle
ja löytämään tyyneyttä oman kuolevaisuuden edessä.

Mutta voiko mikään katse enää nykyään taata tuollaista puolueetonta ja universaalia
näkymää? Eikö katseita ja näkökulmia ja näkymiä ole nykyajattelun mukaan rajattomasti?
Tai ehkä tämäkin on vanha ajatus? Astronautti nimeltään Shaun on aikoinaan saanut
puolisoltaan kortin, joka esittää Velásquezin maalausta Las meninas, Hovinaiset. Shaun
säilyttää postikorttia makuutilassaan ja silmäilee silloin tällöin puolison kortin
kääntöpuolelle kirjoittamia kysymyksiä, jotka liittyvät katsomiseen, ketkä kaikki kuvassa
katsovat ja mitä he näkevät – ja mitä 1600-luvulta peräisin oleva maalaus viime kädessä
kuvaa. Shaun ei ole osannut vastata, mutta yhtenä päivänä hänen kollegansa pamauttaa
vastauksen, jonka seurauksena Shaunkin näkee aivan toisenlaisen maalauksen kuin sen,
jonka hän oli aiemmin nähnyt.

Tässä Harveyn teoksen hienous on, siinä miten se onnistuu kaunokirjallisella katseellaan
näyttämään kaiken uudessa valossa ja kutomaan ylhäältä kuviteltuna kaiken yhteen –
avaruusaseman arjen ja huikaisevat näkymät, maan ja taivaan väliset peilit, heijastukset ja
perspektiivit – ja avaamaan huikean tulevaisuuden näkymän pyytämällä meitä lukijoita
kiinnittämään vaihteeksi taas huomiota kaikkialla vallitsevaan ykseyteen, siihen yhteen
maapalloon, joka meillä on. Toistaiseksi. Meille annettuna lahjana.

Samantha Harvey, Kiertoradalla. Suom. Johanna Laitila. Otava, 2025. Alk. Orbital, 2023.
Philippe Hadot, Philosophy as a way of life. Wiley-Blackwell, 1995.

Astrid Seeberger Den skamlösa nyfikenheten. Stockholm: Weyler, 2010.   Olin entuudestaan lukenut Astrid Seebergerin kirjan esipuheen. Pia oli lähettänyt sen minulle, koska siinä oli ruotsalaisen kirjailijan Agneta Pleijelin kirjoittama esipuhe. ”Miten ylipäätään esitellä näin merkittävä kirja?”, kysyy Pleijel, joka itse tunnetaan myös kriitikkona. Esipuheen jälkeen oli halu lukea koko kirja. Se odottikin minua Tukholmassa. Pia oli löytänyt toisen kappaleen kirpputorilta. ”Kirjan on kirjoittanut lääkäri”, jatkaa Pleijel. ”Ja totta kai kaikkia kuolevaisia kiinnostaa tietää, mitä lääkäri kirjoittaa.” Minua se kiinnosti siksikin, että olin matkustanut Ruotsiin esittelemään suomalaista kirjallisuusterapiamallia ja ajattelin, että on hyödyllistä tutustua lääketieteelliseen esitystapaan. Ja vallankin kun ymmärsin, että tämä lääkäri arvostaa kirjallisuutta ja lukemista. Ja että hän tykkää P. O. Enquistin romaaneista, eritoten Henkilääkäristä. Ensimmäinen tarina ”Kertomus Lordenista” (Berättelsen om Lorden) on salvata hengen. Lukija johdatellaan heti ensimmäisellä rivillä Karolinskaan, Yliopistosairalaan, jossa Astrid Seeberger työskentelee munuaisairauksiin erikoistuneena ylilääkärinä. Potilas nimeltä Lorden on kuollut. Kuolintodistukseen on kirjattu ajankohta minuutin tarkkuudella: 14.32. Mutta, Seeberger kirjoittaa, kukaan ei oikeastaan tiedä, milloin hän kuoli. Kun Lordenin sisar ilmoitti asiasta, oli tämä alkanut jo kylmetä. Näin minut on jo imaistu tarinaan. Yhden ainoan kappaleen aikana. Kuka Lorden oikein oli? Miten hän kuoli ja missä olosuhteissa? Miksi lääkäriä kiinnostaa vanha potilas, nyt jo kuollut?

Lääkäri-ihmisen tapauskertomus

Tämä on tapauskertomus. Se on kirjoitettu koskettavasti. Tässä kirjoittaa lääkäri, joka on myös ihminen, ei pelkkä hoitokoneiston työntekijä. Ihmislääkärin näkökulmasta hän ihmettelee, miten pian ihminen voi kylmetä. Ja siitä näkökulmasta hän pitää tarpeellisena ilmaista, miten kummallinen asia ylipäätään on kuolleeksi julistaminenkin. Lääkärillä on näet sellaistakin valtaa, performatiivista valtaa. Ymmärrettävää kummallisuus on silloin, jos ihminen on ampunut päänsä tohjoksi. Sellaisiakin tapauksia lääkäri joutuu kuulemma kokemaan. Mutta on se kummallista, kirjoittaa Astrid Seeberger, vaikka ihminen olisi kuollut niin kuin Lorden, hiipunut pois, vaikkakin yksin. ”Minä olen lääkäri. Olen nähnyt monen kuolevan. Mutta en ymmärrä sitä koskaan.” Ei kuolemaa voi ymmärtää. Jotain olennaista siitä jää tieteen ja ihmisen ulottumattomiin. Eikä sitä voi selittää normaalilla ja rationaalisella arkikielellä. Seeberger tukeutuu runoon, Werner Aspenströmin runoon, samaan jonka hän kertoo lukeneensa isänsä hautajaisissa: Me olimme kuulleet: niin kuin kynttilä olisi puhallettaisiin sammuksiin. Me olimme lukeneet: ”nukahti rauhallisesti”. Se muistutti jotakin muuta, hyönteistä joka työläästi pyrki ulos kuorestaan Jotenkin näin Aspenströmin runon ensimmäinen säkeistö menee pikaisesti suomennettuna. Se puhutteli Astrid Seebergeriä. Mutta ei runokaan tavoittanut hänen isänsä kuolemaa, sitä mitä se merkitsi hänelle. Esimerkiksi isän toista silmää, joka oli kuollessa jäänyt auki. Ihan niin kuin Lordenillakin. Hänelläkin toinen silmä oli auki. Se oli sininen. Hädin tuskin Seeberger kykeni näkemään sen. Ja ehkä juuri siksi hän halusi nähdä tarkemmin. Ymmärtää, mistä oli kyse.

Potilaan tarina ja lääkärin tarina

Toki Lordenin tapaukseen liittyy muutenkin jotain erityistä. Ei kai hänestä muuten kai kannattaisi kirjoittaa tarinaa. Niin tai näin, Astrid Seeberger, munuaislääkäri ja ihminen, kertoo Lordenin tarinan. Se on tarina keskinkertaisesta balettitanssijasta, joka sairastui munuaissairauteen, jättäytyi toistuvasti pois hoidoista, menetti halun elää, ei enää välittänyt pitää huolta itsestään. Seeberger kertoo tarinan omasta näkökulmastaan, lääkärinä ja omakohtaisesti, ja myös sen pohjalta, mitä hän oli kuullut vuosien varrella potilaalta itseltään ja myöhemmin tämän kuoleman jälkeen omaisilta, siskolta ja veljeltä. Näkökulmaa voi kuvata ihmetteleväksi. Seebergerin kertomusta hallitsee halu ymmärtää – potilasta, Lordenia, ja ihmistä ylipäätään. Luin Lordenin tarinaa Tukholmassa sattumoisin itsekin Söder Sjukhusetin sairaalahotellissa ahmien ja toisinaan taas hidastellen yksittäisten lauseiden kohdalla. Tunnustelin vuoroin Lordenin tarinaa ja vuoroin kertovan lääkärin puhetta, hänen äänen sävyjään ja hänen ihmetystään, haluaan selittää ja ymmärtää. Omien läheisteni joukossa oli tarina, joka muistutti tätä – ja joka kuitenkin on ratkaisevan erilainen. En voinut olla ajattelematta, että olisipa hän kohdannut yhdenkään näin empaattisen lääkärin kuin Astrid Seeberger. Samassa muistin omien kirjallisuusterapian asiakkaitteni joukosta yhden, joka oli kohdannut monenlaista hoitohenkilökuntaa. Empaattisiakin. Agneta Pleijel kirjoittaa esipuheessaan, että on vain yksi Astrid. Voi olla. Mutta on mahdollista, että empaattisia lääkäreitä tulee jatkossa enemmän. Empatia, niin kuin Astrid Seeberger tietenkin tietää, on myös taito, jota voi harjoitella.

Narratiivinen lääketiede

Itse hän opettaa lääkäreitä osana narratiivisen lääketieteen (narrative medicine) ohjelmaa. Se on alkanut meillekin Suomeen rantautua, osin omia reittejään, osin kirjallisuusterapian ihmisten kautta. Oli miten oli, siinä lääketieteen opiskelijoille opetetaan kirjallisuutta. Tai oikeastaan kirjallisten kertomusten avulla heille opetetaan näkökulmataitoa, sitä että samaan asiaan voi olla erilaisia näkökulmia, että erityisesti lääkärin on tärkeää opetella ajattelemaan asioita myös toisen näkökulmasta. Miksi sitä kirjallisuuden avulla opetetaan? Voitaisiinhan kai katsoa elokuviakin. Miksi siis kirjallisuutta? Siksi että lukemistutkijoiden mukaan kirjallinen kertomus sanallistaa – sana sanalta, yksityiskohta yksityiskohdalta – tuon toisenlaisen tarkastelukulman. Lukemalla pääsemme kaikkein lähimmäksi toisen ihmisen mieleen, kun voimme astua sisään kertojan ääneen, soittaa ja soinnutella sen sanojen ja yksityiskohtien, ajatusten ja tuntojen mukana. Mutta Lordenin kaltaisen ihmisen tarina muistuttaa meitä siitäkin, että kaikki tarinat eivät ole hienoja ja siloisia. Silti ne voidaan kertoa, ja niitä on tärkeä kertoa, vallankin jos ne kerrotaan arvokkaasti ja inhimillisesti, niin että kertoja koittaa ymmärtää kohdettaan. Lordenin tarinan opetus. Kaikkia ihmisiä ei ole mahdollista tavoittaa, mutta silti meidän on yritettävä. Se on ainoa mitä meillä on. On yritettävä saada yhteys, päästä keskustelemaan. Siitä voidaan sitten mennä eteenpäin. Munuaislääkärin agenda on toki toinen kuin kirjallisuusterapeutilla, mutta on meillä yhteistäkin.